Kommentti: Mitä, jos vain laillistettaisiin doping – onko NHL tarinan sankari vai konna?

Etenkin Euroopan suunnalla on kohistu NHL:n päätöksestä ojentaa pelilupa kahden vuoden pelikiellon KHL:n ja Kansainvälisen Jääkiekkoliiton (IIHF) toimesta saaneelle Danis Zaripoville.

Kuten kaikki hyvin tietävät, NHL:llä ei ole olemassa varsinaista doping-ohjelmaa. Se puuttuu kyllä pelaajien päihdeaineiden väärinkäyttötilanteisiin, ja ohjaa heidät päihdeohjelmaan, mutta sen sijaan doping-käryjä NHL:n suunnalta ei kuulu koskaan.

Kun KHL-tähti Zaripovin verinäytteestä löytyi muun muassa piristeitä, peiteaineita ja diureettia, joutui hän hankkia NHL:n hyväksynnän päästäkseen hakemaan itselleen työpaikkaa maailman kovimmasta kiekkoliigasta.

Sellainen myös tuli, sillä Zaripovin käyttämä aine ei kuulu NHL:n kiellettyjen aineiden listalle, ja helvetti pääsi valloilleen.

Kaikkein voimakkaimmin asiaan reagoi ruotsalaislehti Expressenin toimittaja Magnus Nyström. Itse asiassa koko lehden kansi kiljui jättimäistä otsikkoa ”Hyväksykää huijari – haistattakaa v***t kaikille muille”.

Luonnollisesti tuo viesti oli kohdistettu NHL:n suuntaan ja pointtina oli ennen kaikkea se, ettei ketään uudella mantereella tunnu edes kiinnostavan Zaripovin doping-panna. Sen sijaan siellä pohditaan, että kuka tämän 36-vuotiaan venäläislegendan saa haalittua riveihinsä.

Mutta onko NHL sitten tässä tarinassa oikeasti se sankari vai se konna?

Kun seuraa urheilumaailmaa kokonaisuudessaan, joka puolelta kuuluu lähestulkoon päivä toisensa jälkeen doping-käryjä; milloin kyseessä on jalkapalloilija, milloin tennispelaaja, milloin koko valtion tukema doping-ohjelma (lue: Venäjä).

En ole suinkaan ensimmäinen, joka nostaa esille tämän vahvasti hyssytellyn asian – moni urheilun seuraaja on eri asiayhteyksissä avoimesti pohtinut tätä – mutta pitäisikö doping oikeasti laillistaa?

Ongelma nimittäin on se, että kaikista kielloista huolimatta doping-aineita käytetään ja sitä ei voi kukaan kiistää.

Ei yksikään lajiliitto, ei yksikään maa, ei yksikään liiga – ei mikään tai kukaan.

Ja, kun doping-aineiden käyttö on kiellettyä, se aiheuttaa monenlaisia vaaratilanteita. Se asettaa käyttäjät sekä sitä hankkivat ihmiset vaaraan. Mikäli taas dopingin käyttö laillistettaisiin, sitä pystyttäisiin monitoroida täysin eri tavalla ja sitä kautta sen käyttö olisi kaikin puolin turvallisempaa.

Olen lukeutunut itse vuosikausien ajan vankkumattomiin doping-aineiden käytön vastustajiin. Olen urheiluromantikko, eikä huijaaminen kuulu millään tavalla urheiluun.

Mutta kielloista huolimatta – ja ehkä jopa niistä johtuen – urheilu on dopingin näkökulmasta katsottuna yhtä suurta huijausta, eikä siltä voi kukaan sulkea silmiään. Olemmeko siis naiiveja, kun yritämme puhdistaa urheilumaailman dopingista? Osoitammeko vain tekopyhyyttä, ojentaessamme syyttävän sormen NHL:n suuntaan?

Jos saisin itse päättää, niin totta kai urheilu olisi puhdasta. Hemmetti sentään, koko urheilukenttä ei edes tuntisi sanaa ”doping”.

Mutta urheiluromantikon ohella olen myös realisti. Ja nähdäkseni totuus on se, että urheilijoiden ja joukkueiden keskinäistä paremmuutta ei voida oikeasti tietää, mikäli kullakin urheilijalla ja kullakin seuralla on eri aineet käytössä.

Jos taas doping olisi laillista, kaikki olisivat samalla viivalla. Silloin nähtäisiin oikeasti se, kuka on paras.

NHL on siis dopingin suhteen rohkea, se on pakko myöntää. Liiga yksinkertaisesti hyväksyy dopingin käytön tietyissä määrin, ja kuten Zaripovin tapauksessa, se tekee sen myös varsin avoimesti.

Mutta.

On doping sitten kiellettyä tai ei, sitä käytetään joka tapauksessa. Eikö siis siinä tapauksessa ole parempi, että se tehdään näkyvästi päivänvalossa kuin hämärässä huoneessa, kaikkien katseiden ulkopuolella? Minusta olisi. Valitettavasti.

Ja entäpä sitten se ”sankari vai konna” -asetelma?

Ei tässä leikissä ole sankareita. On vain niitä, jotka piilottelevat ja jotka eivät piilottele sen esiriipun takana.

NHL FREE AGENT FRENZY 2017: Kaikki yhdestä ja samasta paikasta.