Kommentti: Nyt perataan koko MM-turnaus läpi ja ISOSTI – miksi Marjamäki ansaitsee ihan oikeasti synninpäästön?

Eilen päättyneet jääkiekon MM-kisat nostattivat Suomessa ehkä hurjemman keskustelun kuin koskaan aiemmin, etenkin valmennusjohdon toimien osalta.

Avauspelaaminen. Passiivisuus. Pelaajavalinnat. NHL-kieltäytymiset.

Nämä olivat keskusteluiden kärjessä, kun koko Suomi kerääntyi kritisoimaan Lauri Marjamäen ensimmäistä MM-turnausta. Yhdysvalloista irronnut puolivälierävoitto hiljensi hetkeksi kriitikot, mutta välierä ja pronssiottelu veivät keskustelut takaisin samoille urille.

Lähdetäänpä nyt siis perkaamaan edellä mainittujen neljän osa-alueen kautta sitä, miksi Marjamäki oli tekemättömässä paikassa.

Avauspelaaminen

Leijonien alakerta MM-kisoissa oli kaikessa yksinkertaisuudessaan korkeintaan keskinkertaista tasoa. Julius Hongan jälkeen vauhtia ja kiekollista osaamista ei juurikaan löytynyt, minkä seurauksena koko avauspelaaminen ontui.

Tämä konkretisoitui siten, että suomalaispuolustajat olivat vielä selkä pelisuuntaan päin, kun vastustaja iski karvauksellaan päälle.

Yksinkertaisesti nopean avauspelaamisen toteuttaminen oli siis vaikeaa, jopa mahdotonta, jo pelkästään siitä syystä, ettei Suomella ollut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta riittävän vauhdikasjalkaisia pelureita. Leijonien joukkue olisi kaivannut Nathan MacKinnonin kaltaisia nopeita pelaajia, jotka olisivat pystyneet helposti nostamaan kiekon jalalla omalta alueelta pois.

Kun Sebastian Aho siirrettiin keskelle, tarjosi hän fiksuudellaan syöttösuunnan puolustajille, josta peliä pystyttiin edistämään eteenpäin ja tämän myötä viivelähtöjen määrä väheni. Kokonaiskuvaa se ei kuitenkaan muuttanut.

Summa summarum: Tällä alakerralla avauspelaaminen oli mahdotonta, koska nopeisiin pelin kääntöihin ei tarjoutunut mahdollisuutta, eikä tämä ongelma olisi ollut myöskään ratkaistavissa erilaisilla pelaajilla, kun siis mietitään tarjolla olleita kavereita.

Passiivisuus

Jukka Jalonen puhui C Moren studiossa, Leijonien MM-turnauksen päätyttyä, uudelleen siitä, että hän olisi halunnut Suomen pelaavan aggressivisempaa jääkiekkoa. Toisin sanoen passiivisuus vaivasi ja sitä ei käy kieltäminen.

Samalla Jaloselta olisi kuitenkin toivonut entisenä maajoukkueen pääkäskijänä sitä, että hän olisi pohtinut asiaa enemmän joukkueessa olleiden pelaajien kautta. Tässä on kyse siis siitä, ettei Suomi olisi yksinkertaisesti kestänyt mukana siinä vauhtikiekossa, jota vaikkapa finaaliottelu tarjosi.

Leijonat pystyi ajoittain vastaamaan siihen, tappioasemassa ollessaan ja riskejä ottaessaan, mutta 60 minuutin aikana lukemat olisivat olleet nyt nähtyjä rumempia. Aggressiivisuus nimittäin johti kaikessa yksinkertaisuudessaan jo pienen otannan perusteella siihen, että Suomen päähän tuli paljon ylivoimahyökkäyksiä, josta myös vastustajat rokottivat ansiokkaasti.

On myös otettava huomioon se seikka, että mikäli Leijonien pelityyli olisi ollut alusta alkaen aggressiivisempi, muut joukkueet olisivat lukeneet sen pois. Nyt Suomi kykeni esimerkiksi pronssiottelun päätöserässä yllättämään Venäjän niin sanotusti housut kintuissa, kun pelitapaa muutettiin lennosta, mutta se ei olisi ollut mahdollista, jos pelitapa olisi ollut alusta asti nähdynkaltainen.

Jos kaukalossa on kaksi joukkuetta, jotka pelaavat hyvin samankaltaista jääkiekkoa, useimmiten se paremman pelaajiston omaava nippu voittaa. Uskooko siis joku oikeasti, että Suomi olisi voittanut Kanadan, Ruotsin tai Venäjän samanlaista jääkiekkoa pelaamalla?

Tietenkin pikkumaita vastaan sitä olisi kannattanut muuttaa jo ottelun alkuun, mutta Marjamäen ajatusmaailmassa siinsivät alusta alkaen jo ne tosipelit.

Joku nosti esille myös Leijonien vaisun World Cup -turnauksen ja ylipäätään passiivisen pelaamisen myös siellä, mutta myös sen turnauksen osalta tilanne oli tismalleen sama; Suomella ei ole tällä hetkellä kovinkaan montaa sellaista pelaajaa, jotka kykenevät pelaamaan modernia vauhtikiekkoa, ja tilanteen parantuminen vaatii muutaman vuoden. Täytyy myös muistaa, että vaikka Suomella olikin käytössään parhaat pelaajat, niin oli myös muilla mailla ja sitä kautta tasoero oli niin ikään valtava.

Pelaajavalinnat

Koko Suomi lähti samaan kiljuntaan, kun Juhamatti Aaltosen nimi löytyi lopullisesta MM-kisajoukkueesta kertoneelta listalta. Ja siihen oli myös aihetta, joskin Aaltonen omaksi ja Marjamäen onneksi pesi kasvojaan turnauksen tärkeimmissä otteluissa.

Ja tottahan se on, Aaltosen tilalle olisi voinut valita esimerkiksi erittäin vahvan kauden SHL:ssä pelanneen Olli Palolan, josta olisi ollut varmasti apua Leijonien maalinteko-ongelmiin tai nuoruuden intoa puhkuneen ja Liigan pronssiottelussa lähes yksin HIFK:ta pystyssä pitäneen Roope Hintzin.

Mutta entäpä sitten ne muut pelaajavalinnat: kenet olisit laittanut joukkueesta pois ja kuka olisi kuulunut tilalle?

Siinä oli kysymys, johon vastauksia ei irronnut oikeastaan keneltäkään. Kritiikkiä irtosi kyllä, mutta ei vastauksia siihen, mitä kukin olisi itse tehnyt eri tavalla. Ja sitten oli tietenkin Marjamäen kärppäkontakti ja kutsuivathan jotkut Leijonia kirjaimellisesti Kärpiksi. Tässä kohtaa mieleeni herää vain yksi ajatus: itse en tiedä ainoatakaan valmentajaa, joka ei valitse joukkueeseensa itselleen tuttuja pelaajia, joista hän tietää tarkalleen, mitä he kykenevät joukkueelle tarjoamaan. Ja kuka sitten kärppähistoriaa omaavista pelaajista ei oikeasti ansainnut valintaa joukkueeseen, Aaltosta lukuun ottamatta?

Lähes poikkeuksetta jokainen on unohtanut myöskin ottaa huomioon yhden erittäin oleellisen seikan tässä suhteessa: joukkueen GM:llä on aina valtaisa rooli pelaajavalintojen suhteen, mutta siitä huolimatta en nähnyt kisojen aikaan yhdessäkään keskustelussa Jere Lehtisen nimeä.

NHL-kieltäytymiset

Tästä teimmekin jo oman pienen tutkimuksemme, joka osoitti sen, että esimerkiksi Venäjä ja Tshekki ei saanut senkään vertaa tarjolla olleita NHL-pelaajia kisoihin kuin Suomi. Siitä voit lukea lisää täältä.

Samalla kyseinen tutkimus nähdäkseni puoltaa sitä, ettei Marjamäki ollut tässä suhteessa mikään ongelma. Karu tosiasia on nimittäin se, että tänä keväänä todella monella NHL-pelaajalla oli asioita, jotka toimivat selkeinä esteinä kisoille.

Liian harva tuntuu esimerkiksi ymmärtävän sen tosiseikan, että sopimuksettomassa tilassa oleva pelaaja, joka siis on kuitenkin saamassa NHL-sopimuksen joka tapauksessa, ottaisi pelkkiä riskejä kisoihin saapuessaan. Neuvotteluissa kaikki yksityiskohdat nimittäin ratkaisevat ja kisoissa on olemassa aina loukkaantumisriski.

Lisäksi lukuisilla pelaajilla on allaan todella raskas kausi tai kaudet. Patrik Laine on esimerkiksi pelannut viimeiseen puoleentoista vuoteen lähes 150 jääkiekko-ottelua ja kärsinyt viime kaudella aivotärähdyksen. Rasmus Ristolainen puolestaan jätettiin täysin käsittämättömästi viime vuoden joukkueesta ulos, joten MM-kisat eivät varmastikaan olleet houkutteleva vaihtoehto etenkään, kun vain muutama pelaaja pelasi NHL:ssä enemmän kuin hän.

Tässä kohtaa täytyisikin muistaa, että jokainen ihminen on yksilö ja entisajat ovat entisaikoja, joista on täysin turha hakea vertailukohtaa. Maailma muuttuu ja ihmisten tilanteet muuttuvat. Unohtaa ei sovi myöskään sitä, että NHL-seuroilla on iso sanansija siinä, päästetäänkö pelaajia lähtemään vai ei. Ja maailmasta ei löydy toista Alexander Ovechkinia, joka on valmis hyppäämään maajoukkueen vuoksi vaikka junan eteen.

Tästä asiasta kirjoitin myös Juhani Tammiselle paljon keskustelua nostattaneen vastineen.

NHL-pelaajilla on myöskin olemassa se oma elämä. Kun Antti Raanta jäi pois vastasyntyneen lapsensa vuoksi, kaikki ymmärsivät poisjäännin, mutta se ei käy perusteeksi, että 19-vuotias Laine haluaa viettää aikaansa tyttöystävänsä kanssa? En ole koskaan nähnyt mitään niin pöyristyttävää kuin median reaktio Laineen lomakuviin tyttöystävänsä kanssa.

NHL-pelaajat ovat muutoinkin poissa sen koko vuoden perheidensä luota, toisin kuin Suomessa pelannut Tamminen oli, sillä mittasuhteet reissaamisessa ovat NHL:ssä hieman eri luokkaa kuin pikkuruisessa pohjolan valtiossa. Siinä kohtaa se kaksi ja puoli viikkoa on siis aika hemmetin paljon; se on ennen kaikkea kaksi ja puoli viikkoa pois perheeltä muutoinkin työntäyteisen treenikesän keskellä.

Lopputulema

Tavallisten suomalaisten kohdalla, siis sellaisten, jotka ovat ennen kaikkea faneja, ymmärrän sen intohimoisen suhtautumisen Leijoniin niin hyvässä kuin pahassa, vaikka toivoisinkin Ville Niemisen tavoin positiivisempaa keskustelua suomalaisen jääkiekon ympärille.

Sen sijaan median jatkuvaa kritiikkiä en ymmärrä. He lietsovat koko kansassa täysin turhaan valtavan negatiivisen ilmapiirin joukkueen ympärille, perehtymättä tippaakaan asioihin.

On aina helppo lähteä huutelemaan muiden vanavedessä, perustamalla kaiken vain vallitsevaan mielipiteeseen ja muuttaa sitä sitten, kun kaikki muutkin muuttavat, mutta samalla haluaisin kysyä näiltä toimittajilta: jos yksi toimittaja, tai ihminen, hyppää sillalta alas, hyppäävätkö myös muut perässä?

Onkin säälittävää, että Suomessa toimittajat ja mediat menevät lähes järjestään sieltä, mistä aita on matalin, vaikka journalismin pitäisi olla ennen kaikkea se elämäntapa. Jos se ei nimittäin sitä ole, niin silloin olet täysin väärässä ammatissa.

Haluankin kysyä: Missä on se aito halu selvittää asiat ja ennen kaikkea se totuus? Missä on intohimo ja ammattietiikka?

Kuka tahansa pystyy toistamaan muiden ihmisten sanoja, ja liikkumaan muiden ihmisten vanavedessä – sen sijaan eri mieltä oleminen vaatii rohkeutta, mutta hyvin perusteltuna eroava mielipide saattaa olla se kaikkein arvokkain.

Suomalaisella mediakentällä onkin nyt se kaikkein suurin peiliinkatsomisen paikka näiden päättyneiden MM-kisojen osalta, koska sieltä se valitettavan negatiivinen paskamyrsky on saanut alkunsa.

NHL-fanin koti: Ohjelma, tilastot, uutiset & kaikki pudotuspeleistä TÄÄLTÄ.