Kommentti: Carey Price? Oikeasti? – Mihin hemmettiin unohditte Cam Talbotin ja Devan Dubnykin?

Columbus Blue Jacketsin Sergei Bobrovsky ja Washington Capitalsin Braden Holtby, jotka ovat kaksi ylivoimaisesti suurinta ennakkosuosikkia, nimettiin odotetusti ehdolle NHL:n parhaaksi maalivahdiksi.

Sen sijaan Carey Pricen valinta on herättänyt ihmetystä, myös meissä, mutta ennen kuin mennään sen enempää siihen, otetaan nyt muutama tosiasia alta pois.

Lähdetään siitä liikenteeseen, että Price on aivan pirun hyvä maalivahti. Kun katsotaan viime vuosia, ja summataan ne yhteen, voidaan puhua huononakin päivänä vähintään yhdestä maailman parhaista maalivahdeista.

Sitten tullaan päättyneeseen runkosarjaan.

Price oli voittotilastossa sijalla kuusi. Yli 35 ottelua pelanneista maalivahdeista hänen torjuntaprosenttinsa oli seitsemänneksi paras ja samaa ottelumäärää käyttäen, päästettyjen maalien keskiarvo vei hänet sijalle viisi.

Ei siis ollenkaan hassumpi kausi, kun otetaan huomioon Pricen lähtökohdat kuluvaan sesonkiin – kokenut kanadalaisvahti nimittäin oli kyennyt pelaamaan vakavien loukkaantumisongelmien vuoksi edellisellä kaudella vain 12 ottelua.

Palatessaan Price osoitti myös jättimäisen merkityksensä joukkueelleen, sillä ilman häntä Canadiens romahti viime keväänä pudotuspelien ulkopuolelle, mutta tänä vuonna kanadalaisjoukkue vei vaikeuksien jälkeen nimiinsä NHL:n Atlantin divisioonan voiton.

Nyt, kun nämä kiistattomat tosiasiat, jotka tekevät Pricesta varmastikin Top 6 -maalivahdin kuluvan kauden osalta, on saatu lueteltua, voimme siirtyä siihen, miksi hänen nimeäminen Sergei Bobrovskyn ja Braden Holtbyn rinnalla Vezina-ehdokkaaksi oli melkoinen vääryys.

Ensinnäkin hän ei yltänyt sille samalle huipputasolle, jolla hän on aiempina vuosina ollut. Suorittaminen ei ollut likimainkaan niin tasaista kuin se parhaimmillaan oli ollut ja se näkyi myös Canadiensin erittäin voimakkaasti laskeneessa tulokaskäyrässä, noin kauden puolivälin tienoilla.

Toki Pricella tiedettiin olleen jotain ongelmia lopulta potkut saaneen Michel Therrienin kanssa, ja Claude Julienin hypättyä ruoriin kanadalaisvahdin otteet paranivat.

Se ei kuitenkaan poista sitä kiistatonta tosiasiaa, että joulukuu, tammikuu ja osittain vielä myös helmikuu olivat Pricelta heikkoa suorittamista. Tämän konkretisoivat myös torjuntatilastot, jotka osoittavat alkukaudesta romahtaneen tason.

Lokakuu: 95,40 %
Marraskuu: 94,40 %
Joulukuu: 89,90 %
Tammikuu: 90,60 %
Helmikuu: 91,20 %
Maaliskuu: 94,10 %
Huhtikuu: 90,50 %

Toinen merkittävä tekijä on nimenomaan jo aiemmin mainitut Pricen tilastot runkosarjasta. Yksinkertaisesti kaikissa niissä maalivahtien osalta tärkeimmissä torjuntatilastoissa sijoittuminen sijoille viisi, kuusi ja seitsemän ei riitä.

Kysymys kuuluukin: mihin unohtuivat Cam Talbotin ja Devan Dubnykin kaltaiset nimet?

Dubnyk voitti runkosarjassa yhteensä 40 ottelua, mikä on kolme enemmän kuin Pricella. Heidän torjuntaprosentit olivat identtiset ja päästettyjen maalien keskiarvo oli Dubnykin kohdalla ainoastaan 0.02 korkeampi kuin Pricen. Lisäksi Dubnyk nosti Minnesota Wildin yhdeksi NHL:n kärkiporukoista, mitä se ei ollut aiemmin vielä päässyt kokemaan.

Ja entäs sitten se Talbot?

42 voittoa, mikä oli yhtä paljon kuin ehdokkuuden ansainneella Holtbylla ja viisi enemmän kuin Pricella. Toki Talbot pelasi myös enemmän otteluita kuin Canadiens-vahti, mutta se ei automaattisesti tarkoita korkeampaa voittomäärää, sillä 73 ottelun pelaaminen runkosarjassa on äärimmäisen rankka rupeama maalivahdille. Yhtenä esimerkkinä voidaankin mainita, että toiseksi eniten otteluita pelannut Toronto Maple Leafsin Frederik Andersen jäi hänkin seitsemän ottelun päähän Talbotista.

Samalla Talbotin erinomaiset otteet Edmonton Oilersin maalilla korreloituivat myös koko joukkueen menestykseksi ja ennen kaikkea nousuksi takaisin pudotuspeleihin – edellisen kerran samaan suoritukseen Oilersin maalilla oli ylletty 11 vuotta sitten ja siihenkin vaadittiin kokonainen konkkaronkka maalivahteja Jussi Markkasen, Dwayne Rolosonin ja Ty Conklinin muodossa.

Toki esille täytyy nostaa se tosiasia, että Talbotin torjuntaprosentti 0,40 prosenttia Pricea heikompi ja keskiarvolta hänen selän taakse meni ottelua kohden 0.16 kiekkoa enemmän, mutta nimenomaan asiat pitää suhteuttaa ja esimerkiksi Talbotin kausi oli paljon Pricen vastaavaa tasaisempi.

Itse asiassa tässä voidaankin käyttää esimerkkinä Martin Brodeurin vuosien 2002 ja 2003 Vezina-voittoja. Hän ei ollut kumpanakaan vuonna torjuntaprosenteilla mitattuna lähelläkään kärkeä: ensimmäisenä vuotenaan hän oli 12:s ja sitä seuranneessa runkosarjassa 11:s.

Vezina-voitot perustuivat kuitenkin ennen kaikkea siihen tärkeimpään sarakkeeseen torjuntatilastoissa; nyt jo lopettanut maalivahtilegenda torjui molempina vuosina kaikista NHL-maalivahdeista eniten voittoja.

Toisin siis, kuin nyt Talbotin osalta, Brodeurin kohdalla ymmärrettiin tuolloin juuri se valtava pelitaakka, jonka hän oli New Jersey Devilsin maalilla kantanut. Hänelle nimittäin kirjattiin kaudella 2002-03 runkosarjassa 73 ottelua ja kaudella 2003-04 vastaava lukema oli peräti 75.

Kovien ottelumäärien vuoksi muiden tilastojen kärkisijoilla roikkuminen oli siis hyvin hankalaa, jopa mahdotonta.

Summa summarum:

Tekstin tarkoitus ei ole siis missään nimessä väittää, etteikö Carey Price olisi pelannut jälleen erittäin vahvaa runkosarjaa Canadiensin maalilla. Tarkoitus ei ole myöskään kiistää sitä, etteikö hän olisi yksi NHL:n parhaista maalivahdeista ja mahtivireessään jopa se paras.

Pointtina on se, että hän ei ollut Top 3 -maalivahti. Pointtina on se, että hänellä oli pitkiä pätkiä, joiden aikana hän ei ollut oma itsensä.

Ja kaikkein tärkeimpänä: edelle kiilasivat lähes poikkeuksetta kaikkien papereissa – Braden Holtbyn ja Sergei Bobrovskyn lisäksi – ainakin Devan Dubnyk ja Cam Talbot.

Mistään vuosisadan vääryydestä tässä ei ole missään tapauksessa kyse, mutta etenkin Talbotin kohdalla ottelumäärän ja voitettujen otteluiden merkitys jäi aivan liian vähäiseksi, toisin kuin Brodeurilla vuosia sitten.